maanantai 29. helmikuuta 2016

Kirotun maan ritari: mainiota Praedor-kirjallisuutta!

Erkka Leppäsen ja Petri Hiltusen Kirotun maan ritari -romaani oli sitä, mitä lupasi, eli miekka ja magia -genren mukaista, mutkatonta toimintaa ja katkeransuloisia ihmiskohtaloita. Ennen kaikkea tämä on minusta oiva lisä tarinoihin Jaconian maailmassa. Leppäsen mutkaton mutta kuvaileva kirjoitustyyli sai mukavasti lisäväriä Hiltusen mallikkaasta kuvituksesta.

Leppänen kuljettaa tarinaa itsenäisinä toimivina novelleina, jotka kuitenkin muodostavat useita vuosia pitkän jatkumon Falac-nimisen praedorin elämässä. Novellit toimivat itsenäisinäkin, mutta ainakin itse nautin ehdottomasti tarinoista kokonaisuutena.

Falac on kunniallinen ja uskovainen ritarikoulutuksen saanut nuorukainen, joka pyrkii elämään arvomaailmansa mukaisesti myös praedorina. Tämä ei ole kuitenkaan aina aivan helppoa. Tämä Falacin arvojen ja praedorin elämän armottomuus ovatkin yksi merkittävä teema, joka toistuu melkein kaikissa novelleissa. Toinen merkittävä teema on uskonto ja sen merkityksen muuttuminen Falacin elämässä. Teemoja käsitellään novellimittaisesti eli ripeästi mutta kuitenkin riittävällä syvyydellä, että tarinoihin mahtuu syvällisempääkin pohdintaa. Mielelläni olisin nähnyt vielä syvällisempää paneutumista Falacin elämään, mikä ei kuitenkaan ehkä ollut novellimitassa mahdollista.

Erityisen ansiokkaita olivat kokoelman kronologisen loppupään novellit Borvarian lautturit, Kerettiläisten kirja sekä Jäätyneen tulen kartano. Nämä olivat paitsi hyviä tarinoita, avasivat myös Jaconian maailmaa uusista kiehtovista näkökulmista ollen kuitenkin myös hyvin uskollisia Praedorien maailmalle.

Praedoria on hankala kuvitella ilman Petri Hiltusen kuvitusta. Hiltusen kuvitusta löytyy jokaisen tarinan alusta. Hiltunen kertoi Kirotun maan ritarin julkaisutilaisuudessa, että kuvien aiheet pyrittiin valitsemaan niin, etteivät ne paljasta juonesta mitään. Tässä on mielestäni onnistuttu. Hiltusen realistiset, mustavalkoiset kuvat jokaisen novellin alussa pohjustavat mukavasti lukuelämystä ja rakentavat omalta osaltaan tarinoiden tunnelmaa. Erityisen ansiokkaana pidän Hiltusen kykyä tuoda esiin yksityiskohtia sekä hahmojen ilmeikkyyttä.

Mieleeni jäivät ensimmäisen novellin, Legendojen hautausmaan sekä viimeisen novellin, Jäätyneen tulen kartanon, kuvat. Ne ovat aiheiltaan hyvin erilaisia: toinen on vauhdikas toimintakuva, kun taas toisessa on kuvattuna hyvin herkkä ja rauhallinen hetki. Molemmat kuitenkin kuvaavat tärkeää tapahtumaa Falacin elämästä ja vihjaavat siitä, miten hahmo on muuttunut -- tai tulee muuttumaan.

Uskallan suositella tätä novellikokoelmaa -- mieluummin sanoisin tätä kuitenkin romaaniksi -- kaikille Praedorin ystäville.

lauantai 27. helmikuuta 2016

Kalin Trellin kronikat III

Lisää huonoa proosaa, koska Kalin Trellin taustoihin vielä seikkailuja mahtui. Tämä ei ole siis lokimerkintä pelikerroista, vaan omaa tarinointiani. Se sijoittuu Merirosvot-tarinan jälkeen ja ennen päiväkirjamerkintöjä.

1
– Usko pois, Kalin, Puujalka-Ben sanoi ja väläytti minulle mielipuolisen hymynsä. – Tällä kertaa minulla on sellainen keikka, että siitä ei kannata kieltäytyä. Yksinkertainen, helppo ja hyväpalkkainen! Ja tästä sinä pidät: siitä saa varmasti aikaan loistavan sankariballadin!
– Ihmeiden aika ei olekaan siis ohi, totesin, laskin vasta hankkimani Bastinado Punaterän Kaksi miekkaa-taistelumanuskriptin pöydälle ja siemaisin pikaristani. Punastelevan merenneidon viinitarjonta ei ollut parantunut sitten viime vierailun, mutta totuuden nimissä oli myönnettävä, että harva kievarin asiakkaista tulikaan nauttimaan tarjottuja juomia niiden maun takia.
– Minulla on sellainen tunne, että et jätä minua rauhaan, ennen kuin pääset kertomaan tästä unelmapestistäsi, joten annahan tulla. Millainen homma on kyseessä?
– Kerrassaan yksinkertaista, hyvä ystäväni! velho vakuutti ja levitti käsiään niin, että hänen likaisen ruskean kaapunsa kätkemät aromit pääsivät oikein oikeuksiinsa. – Tunnetko Gared Vaskikukkaron?
Kohautin olkiani. – Rikas kauppias, mutta ei patriisisukua. Omistaa osakkeita monesta kauppalaivasta ja on tärkeässä asemassa sekä kuparikauppiaiden että vaskenvalajien killassa.
Ben nyökkäsi.
– Tunnet siis hänet. Niin oletinkin. Tiesitkö, että hänellä on tytär?
Nyökkäsin ja kohautin olkiani. – Sibelia Vaskikukkaro. Häntä pidettiin melkoisena kaunottarena, kun vielä liikuin niissä piireissä, ja tuskin se on siitä miksikään muuttunut. Miten hän liittyy tähän sinun pestiisi?
Ben väläytti jälleen kammottavan hymynsä. – Sibelia on siepattu!
Velho ei paljoakaan sanojaan varonut, ja hänen kova äänensä kuului jopa Punastelevan merenneidon yleisen mekkalan yli. Moni utelias silmäpari kääntyi katsomaan meitä, ja komensin Beniä pitämään pienempää ääntä.
– Gared haluaa kai tyttärensä takaisin, mutta ei halua maksaa lunnaita. Kuka Sibelian on sitten siepannut?
– Varkaiden kilta! Beniä ei niin vain hiljennetty. Lisää uteliaita katseita. Kirosin.
– Pidä nyt pienempää ääntä, yhdeksän helvetin nimeen. Haluatko, että kaikki kievarissa kuulevat ja vievät pestisi nenämme edestä?
Vihdoin velho ymmärsi pitää vähän pienempää ääntä.
– Gared on kuljetuttanut jotain lastia tullien ohi varkaiden killan avulla. Nyt hänellä on riitaa, ja varkaat ovat siepanneet kostoksi hänen tyttärensä. Kauppias on epätoivoinen. Hän ei halua maksaa varkaiden killan vaatimia ruhtinaallisia lunnaita, mutta haluaa kuitenkin tyttärensä takaisin. Hän maksaa mieluummin seikkailijoille Sibelian vapauttamisesta.
En voinut väittää, ettenkö ollut kiinnostunut. Juuri tällaisista seikkailuista olin haaveillut, ja siitä saisi oikein kerrottuna oivan balladin, kuten Benkin oli asian ilmaissut. Homma ei kuitenkaan ollut aivan niin yksinkertainen kuin velho oli antanut ymmärtää.
– Miten ihmeessä saamme pelastettua Sibelian varkaiden kynsistä? Varkaiden kilta ei ole mikään pieni pala purtavaksi! Niiden mellakoiden ja tulipalojen jälkeen he ovat vain vahvistaneet taisteluvalmiuttaan. Korpinhaavalla on käytössään pieni armeija!
– Sehän tässä parasta onkin! Ben ei ollut pysyä housuissaan. – Alatos Korpinhaavalla saattaa olla armeija komennossaan, mutta se armeija ei vartioi Sibeliaa!
Ben kertoi, että Gared Vaskikukkaro oli lainkuuliaisena kaupunkilaisena – silloin kun se tälle sopi – kääntynyt ensimmäisenä kaupungin lainvalvojien, eli Lieskanyrkkien palkkasoturikomppanian puoleen. Komppanian komentaja Ulder Korppiketo oli ehkä aavistellut kauppiaan ongelman taustalla olevan muutakin, mutta oli silti komentanut sotilaansa etsimään siepattua Sibeliaa.
Lieskanyrkit eivät olleet löytäneet Sibeliaa, mutta monta muuta varkaiden killan piilopaikkaa ja salaisuutta kylläkin. Veri oli vuotanut Ulkokaupungin ja Alakaupungin kujilla, ja varkaiden killan päällikkö, Alatos Korpinhaava, oli komentanut varkaiden armeijansa kaupungin rajojen ulkopuolelle, kunnes tilanne rauhoittuisi.
Outoa. Kaupungin kaduilla ei ollut näkynyt poikkeuksellisen paljon lieskanyrkkejä, mutta toisaalta olin viime päivät keskittynyt enemmän uuteen manuskriptiini sekä aseharjoitteluun vastahankkimillani sapeleilla.
– Miksi sitten luulet, että Sibelia on edelleen kaupungissa?
Ben heilutteli salaperäisesti sormiaan. – Olen oppinut uuden loitsun, ja salainen taiteeni on paljastanut minulle Sibelia Vaskikukkaron olinpaikan!
Pyöräytin silmiäni. Enemmän kuin puoliksi hullun velhon taiat räjähtivät kasvoille yhtä usein kuin onnistuivat. Jos Ben oli kuitenkin onnistunut saamaan selville, missä Sibeliaa pidettiin, ehkä voisimme vihjaista asiasta Ulder Korppikedolle tai itse Gared Vaskikukkarolle, ja saada jonkinlaisen löytöpalkkion. Siitä ei kirjoitaisi kyllä komeaa laulua, mutta ehkä tarinaa voisi hieman värittää.
– Ajattele! Ben päivitteli ja katseli haaveilevasti yllämme roikkuvaa puista merenneitoa. – Tämä on varmasti helpoin viisisataa kultarahaa, jonka tulemme koskaan tienaamaan!
Viisisataa kultarahaa?
En ollut uskoa korviani. Olin tiennyt Gared Vaskikukkaron olevan äveriäs, mutta tuollainen summa sai leukani putoamaan rintaani. Viidellä kultarahalla eläisi mukavasti viikon jos toisenkin Baldurin portissa – sillä ostaisi jo osakkeen kauppalaivastakin!
Mielessäni kummitteli kuitenkin yksi kysymys. Jos Vaskikukkarolla oli varaa maksaa kahdelle seikkailijalle viisisataa kultarahaa, miksei hän vain suosiolla maksanut varkaiden killan vaatimia lunnaita?
– No, otammeko Vaskikukkaron pestin vastaan? Ben tivasi. – Meidän on oltava nopeita. Joku muu seikkailija voi hyvinkin tietää saman loitsun kuin minä ja ottaa Sibelian piilopaikan selville. Meidän on toimittava joutuin!
– No hitto, tokaisin ja nousin pystyyn. – Eipä minulla muutakaan tekemistä ole, ja tämä pesti kuulostaa jännittävältä. Käydään nyt ainakin tarkastamassa, onko sinun loitsustasi ollut mihinkään.

2

– Tuo ei näytä aivan sellaiselta paikalta, jonne varkaiden kilta piilottaisi vankejaan.
Olimme suunnanneet Puujalka-Benin kanssa yläkaupunkiin, jonne velhoystäväni loitsut olivat osoittaneet Sibelian piilotetun. Ajatus siitä, että Alatos Korpinhaavalla olisi tukikohta kaupungin silmäätekevien ja vaikutusvaltaisten patriisien kaupunginosassa, tuntui mahdottomalta. Ben oli kuitenkin pitänyt jääräpäisesti kiinni kannastaan, että hänen loitsunsa oli oikeassa, ja niinpä olimme kulkeneet pitkin poikin Portin Yläkaupungin mutkittelevia, komeiden rakennusten kehystämiä katuja, kunnes olimme saapuneet pienelle aukiolle.
Aukion reunamilla kohosi useita kievareita sekä seurahuoneita, joiden asiakaskunta koostui pääasiassa varakkaista patriisinuorukaisista tai kauppiaiden pojista. Rakennus, jota lähestyimme, ei kuitenkaan ollut mikään anniskeluliike, vaan komea nelikerroksinen kartano, jota suojasi paksu ja korkea kiviaita. Kiviaidan läpi johtavan portin yläpuolella komeili viehkeää naista esittävä maalaus, joka oli kohottanut toisen kätensä kutsuvaan eleeseen.
Kuvan alla oli teksti:  Madame Lydian talo yksinäisille ja seuraa halajaville.
– Kurtisaanien talo, tokaisin vielä ja katsoin Beniä. Velhoparan pää oli mennyt varmaan lopullisesti sekaisin. – Väität, että Sibelia on tuolla?
– Niin loitsuni sanoo! Ben vakuutti ja katsoi seuralaistaloa kulmat kurtussa. – Minä ihmettelinkin, miksi loitsuni näytti maalauksen…
– Yhdeksän helvetin nimeen, voihkaisin ja pudistelin päätäni. – Emme me voi vain rynnäköidä tuollaiseen taloon sisälle vaatimaan, että he palauttavat Gared Vaskikukkaron siepatun tyttären meille. Siellä on varmasti vartijoita, ja pian saisimme niskaamme myös kaupunginkaartin.
– Älä murehdi, älä murehdi, Ben rauhoitteli ja katseli mietteliäänä ympärilleen. Sitten hän katsoi arvioivasti minua.
– Ei millään pahalla, mutta sinä näytät sellaiselta kaverilta, joka voisi käydä tuollaisissa paikoissa.
– Mitä tarkoitat? Että minäkö esiintyisin asiakkaana ja koettaisin päästä sisälle?
– Sehän on oiva suunnitelma! Ben tokaisi hämmästyneenä, etten nähnyt hänen järkensä loistavaa valoa. – Sinä menet tuonne, etsit Sibelian ja tuot hänet ulos, jos pystyt. Jos et pysty, me menemme sisään teräs laulaen ja loitsut leiskuen!
– Ensimmäinen vaihtoehto asettaa minut melkoiseen vaaraan – yksin, huomautin kuivasti velholle. – Mitä sinä teet sillä välin?
– Minä tietenkin tarkkailen täältä! Jos tarvitset apua, riennän luonnollisesti hätiin.
– Siinä vaiheessa se voi olla vähän myöhäistä, mutisin ja katselin mietteliäänä seuralaistaloa. – En minä sinne tällaisissa tamineissa voi mennä. Tarvitsen jotain komeampaa ylleni.
– Eiköhän se onnistu, Ben vakuutti virnistellen.

3

Lähestyin Madame Lydian taloa yksinäisille ja seuraa halajaville ylläni komea silkkinuttu ja pitkävartiset saappaat. Päässäni roikkui valtava, muodikkaalla sulalla koristeltu hattu, ja Ben oli lumonnut koruttomat sapelinikin näyttämään kallisarvoisilta aarteilta.
– Kukapa olisi uskonut, että Ben tuntee näin taitavan vaatturin, mutisin itsekseni kun lähestyin seuralaistalon ovea ja kolkutin. – Saisi itsekin käyttää tuttavansa palveluita, kirottu taikuri.
Ovi avattiin koputukseni jälkeen, ja kookas vartija katsoi minua päästä varpaisiin. Komea nuttu ja tuoksuvat öljyt eivät kätkeneet miehen kasvoilta paistavaa örkkiverta sekä raakaa tuijotusta silmissä.
– Onko herralle varattu aika?
– Ystäväni ei puhunut mitään sellaisesta! tokaisin parhaalla pöyhkeän ylimyksen äänelläni. – Hän sanoi, että löytäisin täältä lohtua murheisiini koska tahansa! Mistään ajanvarauksista ei ollut mitään puhetta – sen voin vakuuttaa.
Vartija katsoi minua arvioivasti ja tuntui harkitsevan, kummasta olisi enemmän vaivaa: minun päästämisestäni sisälle tai käännyttämisestäni. Komean ulkomuotoni täytyi tehdä häneen vaikutus, sillä hän astui pois oven tieltä ja kumarsi syvään.
Madame Lydian talo oli yhtä komea kuin sen ulkomuoto oli vihjannutkin. Lattia oli kiiltävää parkettia, seinät maalattu ruusunpunalla, jota täydensivät komeat seinävaatteet sekä patsaat. Puupanelointi oli kullanväristä puuta, jota en tunnistanut, samoin huonekalut, joiden päällä istui siroissa asennoissa viehättäviä naisia. Suurin osa oli ihmisiä, mutta näin joukossa myös yhden puolihaltian sekä puolituisen.
Naisväki teki seuraa yhtä kirjavalle joukolle miehiä. Kaikki olivat pukeutuneet komeasti, mutta vain osa oli asusteistaan sekä ulkomuodostaan päätellen ulkomaalaisia: laivojen kapteeneita, kauppiaita sekä lähettiläitä naapurikaupungeista ja kaukaisemmistakin valtakunnista. Näitä arvokkaita vierailijoita viihdyttämässä oli seuralaisten lisäksi kokonaiden palvelijoiden armeija, joka vilisti talossa hiljaisina ja huomaamattomina.
– Hyvää päivää, arvon herra.
Tarkkailuni keskeytti pitkä ja voimakkaan näköinen, mutta siitä huolimatta viehättävästi hymyilevä ihmisnainen. Hänet oli meikattu viimeisimmän muodin mukaisesti, ja hänen kaunis mekkonsa paljasti yllättävän lihaksikkaat ja leveät hartiat sekä olkapäät. Hän hymyili minulle valloittavasti ja teki parhaan hovietiketin mukaisen niiauksen.
– En tunnista teitä, hyvä herra, mutta tervetuloa vaatimattoman kattoni alle. Olen madame Lydia, talon emäntä. Saanko tiedustella, ketä minulla on kunnia puhutella?
– Saatte kunnian puhutella lordi Ferronia Syvävedestä, vastasin jälleen matkien pöyhkeintä mahdollista ylimystä Pohjoisen mahtavimmasta kaupungista. – Ystäväni ovat kehuneet, että talonne on mitä mukavin paikka viettää iltaa kauniissa seurassa, mutta heti ovella minua kuulusteltiin kuin jotain pahaista hampuusia. Tämä ei lupaa hyvää.
– Olen pahoillani hyvä lordi. Vartijoilleni maksetaan kuitenkin tarkasta työstä, sillä kaltaisemme liike on aina vaarassa joutua vääränlaisen asiakaskunnan illanviettopaikaksi. On kuitenkin selvää, että te ette ole tällainen asiakas vaan arvokas herrasmies. Lupaan puhua vartijalleni.
Lydia vilkaisi vaarallisesti vierelläni hermostuvasti liikahtelevaa puoliörkkiä. Mitä madamen puhuttelu mahtoi tarkoittaa…
Minulle talon emännällä ei kuitenkaan riittänyt kuin maireita hymyjä ja palvelualttiutta.
– Miten voimme palvella kaltaistanne hienoa lordia?
– Katselen ensin hieman ympärilleni ja tunnustelen tämän paikan ilmapiiriä.
En edes kysynyt, sopisiko moinen. Lordi Ferron oli Syväveden mahtava ja röyhkeä ylimys, joka oletti madame Lydian sopeutuvan hänen toiveisiinsa, eikä toisinpäin. Myös emäntä itse tuntui tämän käsittävän ja nyökkäsi vain auliisti.
– Kun näette jotain silmäänne miellyttävää, antakaa vain merkki, ja teitä palvellaan välittömästi.
Kiertelin ensin vastaanottosalia ja sitten kapusin portaita toiseen kerrokseen, joka oli käytännössä seinillä kulkeva parvi, josta näki alakerran saliin. Ympärilläni kulki miehiä ja naisia toinen toistaan vaikuttavammissa asuissa. Jopa minun riikinkukontamineeni sulautuivat tähän joukkoon vaivattomasti.
Huomasin kuitenkin, että mustiin livreeasuihin verhoutuneet karskin näköiset miehet eivät irrottaneet katsettaan minusta. Syy saattoi olla uumillani roikkuvissa, lumouksen voimin kaunistetuissa sapeleissa, tai sitten Lydia oli epäillyt minua enemmän kuin olin arvellut ja oli komentanut vartijansa pitämään erityisesti minua silmällä.
Jatkuva tarkkailu teki minun työni vaikeaksi, eikä kahden ensimmäisen kerroksen kiertely ainakaan tuottanut vihjeitä Sibelia Vaskikukkaron olinpaikasta. Ylempiin kerroksiin suuntasi miehiä vain Lydian kurtisaaneja kainalossaan, joten sinne minulla tuskin olisi asiaa ilman seuralaista. Pitäisikö Lydia Sibeliaa yläkerrassa?
– Usko minua, Rothgar, nyt on aika toimia. Brynjar Hurmerauta on tulossa hakemaan Umberleen siunausta lähiviikkoina. Jos haluamme tehdä kapteeniin vaikutuksen, on meidän päästävä myös Umberleen suosioon.
Tuttu, vihattu nimi menneisyydestä porautui tajuntaani ja terästin kuuloani. Vilkaisin ohimennen sivulleni ja näin kahden selvästi pohjoista verta olevan miehen nojailevan parveen lähettyvilläni. Heillä oli yllään komeasti kirjaillut nutut, ja heidän pitkät partansa oli sidottu monimutkaisille leteille. Molempien silmissä oli myös taistelijoiden tarkka, kovapintainen tuike. Pohjanmiehiä – ehkä luskanilaisia ryöväreitä tai Jäätuulen laakson barbaareita.
Brynjar Hurmerauta oli varastanut rakkaalle sisarelleni tarkoitetun hopeanauhan, ja sisareni kuoltua tuosta korusta oli tullut minulle pakkomielle. Brynjarin nimi sai vihani kiehahtamaan, ja vaivoin pysyin rauhallisena.
– En ole varma, Marec, toinen mies, Rothgar, vastasi ensimmäisenä puhuneelle. – Se on riskialtista touhua, merirosvous. Oletko varma, että meidän kannattaa sekaantua sellaiseen puuhaan?
– Älä nyt viitsi hermoilla! Marec tuhahti. – Nyt kun lieskanyrkit ovat ajaneet Alatosin varkaat varjoihin, merirosvot tulevat varmasti laajentamaan reviiriään. Silloin Brynjarin kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä.
– Koska Brynjar on sitten tulossa?
Kuuntelin entistä tarkemmin. Jos Brynjar oli tulossa Baldurin porttiin, saisinko vihdoin kostoni sekä sisareni hopeakäädyn takaisin?
– Hän seilaa tänne kolmen päivän kuluttua, Umberleen kuun aikaan.
Kolme päivää. Kolme päivää aikaa suunnitella kostoani sekä varoittaa kaupungin silmäätekeviä uhkasta, joka kaupungilla oli edessään.
Käännyin katsellakseni jälleen ympärilleni. Nyt minulla oli kuitenkin muuta tehtävää kuin Brynjar Hurmeraudan jahtaaminen.
Sibeliaa pidettiin todennäköisesti joko yläkerran huoneistoissa tai kellarissa. Kumpaankaan en pääsisi, ellen saisi aikaan jonkinlaista hämäystä.
Nojasin parvelta ja katselin alakertaan. Palvelijat näyttivät kulkevan alhaalla olevien ovien kautta. Todennäköisesti keittiö olisi noiden ovien takana. Sieltä olisi pääsy kellariin ja mahdollisesti jopa yläkertaan – mutta miten päästä sinne huomaamatta?
Katselin ympärilleni. Kuten useimmat varakkaat talot Baldurin portissa, madame Lydian talo oli valaistu pitkin kynttilöin, joiden tanssivat liekit loivat varjoja nurkkiin. Tulipalon vaara oli ainainen pelko äveriäissäkin taloissa, ja hallitsemattomia liekkejä pelättiin kuin ruttoa.
Hymyilin, kaivoin pussistani loitsuaineksia ja manasin voimasanoja hieroen sormissani pientä fosforinpalaa. Samassa yhden kynttilän liekki näytti lepattavan ja roihahtavan yllättävän suureen liekkiin ja putoavan pöydälle kynttilän alla. Pöydän puiseen pintaan osuessaan liekit kasvoivat entisestään, ja lähetin matkaan toisen loitsun, joka sai aikaan tulen rätinää muistuttavaa ääntä.
Väki kääntyi katsomaan ensin hämillään ja sitten pelästyneinä, kuinka liekit nuolivat pöytää. Joku huusi hakemaan vettä, toinen lakanaa. Kaikkia komennettiin rauhoittumaan.
Yksinkertainen tanssivien liekkien loitsuni ei kauaa muiden huomiota pidättelisi, mutta minulla oli muutama hetki aikaa, kun kaikki seurasivat sammutustöitä. Sain osan liekeistä hypähtämään lattialle ja "leviämään" lattiaa koristavaan komeaan mattoon, mikä nostatti uusia kauhunparkaisuja.
– Koko talo palaa!
– Tehkää joku jo jotain!
Hölmöt. Jos väki ei olisi ollut niin kauhunsa vallassa, olisivat he huomanneet, etteivät liekit lämmittäneet vaan olivat pelkkää harhakuvaa. Päätäni pudistellen ja naurua pidätellen kiiruhdin alakertaan, väistelin vesisaaveja kantavia palvelijoita ja pujahdin sisään ovesta, jota palvelijat käyttivät.
Olin kiireisessä käytävässä, jossa kaikui komennot tuoda lisää sammutusvettä sekä varmistaa, ettei tuli pääsisi leviämään. Väistelin palvelijoita, joilla tuntui olevan tärkeämpää tekemistä kuin kysellä, miksi yksi vieraista oli täällä. Pian joku kuitenkin kiinnittäisi varmasti minunu huomiota ja katselin kuumeisesti ympärilleni, kunnes äkkäsin pienet, yläkertaan vievät portaat.
Tämä oli minun mahdollisuuteni. Toivottavasti onnen ja kohtalon jumalattaret siunaisivat minua ja valitsisin oikean määränpään. Toista tilaisuutta tuskin tulisi.

4

Yläkerrassa oli myös käynnissä hermostunut kuhina. Vieraat ja kurtisaanit kyselivät hermostuneina toisiltaan, mitä alakerrassa oikein oli tekeillä. Puhuttiinko todella tulipalosta?
Portaat johtivat yläkerran oleskeluhuoneeseen, jossa oli mukavan näköisiä divaaneja mataline pöytineen. Seinämillä oli jälleen kauniita ja kalliin näköisiä patsaita sekä seinävaatteita, joiden välissä oli ovia kurtisaanien huoneisiin, joissa madame Lydian seuralaiset epäilemättä viihdyttivät vieraitaan.
Missään ei näkynyt vihjettä, että Sibelia olisi ollut jossain huoneista, enkä voinut noin vain alkaa niitä tutkimaankaan. Hermostuksen kylmä hiki alkoi muodostua selkääni sekä otsalleni. Mitä tekisin seuraavaksi?
Olin nyt kolmannessa kerroksessa. Talossa oli ollut neljäs kerros – epäilemättä madamen omat asuintilat ja ehkä muutama huone tärkeimmille vieraille. Käännyin kannoillani ja palasin palvelijoiden portaikkoon.
Neljäs kerros oli pienempi kuin alempi kerros. Täällä seiniä eivät koristaneet suuret seinävaatteet tai vaikuttavat patsaat, vaan kauneutta edustivat pienet maalaukset sekä yksinkertaisempia huonekaluja, jotka osoittivat kuitenkin omalla tarkoituksenmukaisuudellaan vähintään yhtä hyvää makua kuin alempien kerrosten prameileva tyyli. Yhtä seinää peitti lähes koko tilan peittävä kirjahylly, jossa täytyi olla satoja teoksia. Madame Lydia oli selvästi sivistynyt henkilö!
Täälläkin kerroksen pääosan vei oleskelusali pöytineen, istumapaikkoineen, maalauksineen sekä kirjahyllyineen, ja seinämillä oli useita ovia. Ja yhden oven edessä seisoi kaksi vartijaa, jotka käänsivät tuimat katseensa minuun.
Molemmat olivat komeista livreepuvuistaan huolimatta leveäharteisia ja vaarallisen näköisiä miehiä, jotka osaisivat epäilemättä käyttää uumillaan roikkuvia lyhyitä miekkoja. Kaksikon mulkaisut kertoivat heidän suhtautuvan epäluuloisesti odottamattomaan vieraaseen emäntänsä yksityiskerroksessa. Kumpikaan tuskin epäröisi käyttää aseitaan, ellen toimisi heidän haluamallaan tavalla.
– Tähän kerrokseen on pääsy kielletty, hyvä herra!
– Mistä täällä sitten saa viihdykettä? kivahdin humalaisesti sammaltaen ja katselin ympärilleni silmät puoliummessa. – Minä haluan naisen ja viiniä, sillä niitä minulle luvattiin!
– Teidän pitää lähteä etsimään niitä muualta kuin täältä, toinen vartija murahti. Kaksikko harppoi päättäväisesti minua kohti kädet valmiina lyhyiden miekkojen kahvoilla, mutta terät vielä huotrien suojassa.
Toinen miehistä kohotti kätensä laskeakseen sen olkapäälleni, ja minä liikahdin. Miehet olivat epäluuloisia mutta eivät riittävän varuillaan. Nappasin kiinni olkapäätäni tavoittelevasta kädestä, vedin ja väänsin. Mies ulvaisi yllättyneenä kivusta, ja heittäytyi mieluummin ohjaamanani maahan kuin antoi kätensä vääntäytyä sijoiltaan.
Ensimmäisen vartijan kaatuessa kasvot edellä lattiaan toinen oli vetänyt esiin lyhyen miekkansa ja survoi sitä kohti minua huutaen samalla hälytystä. Peräännyin piston tieltä, potkaisin lähellä lojuvan jakkaran vartijan jalkoihin saadakseni aikaa ja vedin sapelini. Vetäessäni aseeni niiden lumous päättyi, ja ne palasivat takaisin omaan tuttuun, vaatimattomaan ulkomuotoonsa.
Nähdessään kaksi sapeliani vartija perääntyi ja odotti, että hänen toverinsa ehtisi nousta avuksi. Minä en todellakaan aikonut kuitenkaan taistella kahta vastustajaa vastaan kerrallaan, vaan kiiruhdin perääntyvän vartijan perään ja leikkasin toisella sapelillani pitäen toisen teräni puolustamassa – tai ainakin toivoin sen näyttävän siltä. Tämä oli ensimmäisiä tekniikoita, jotka Bastinado Punaterä näytti manuskriptissään.
Vartija siirtyi luonnollisesti torjumaan sapeliniskuani, mutta joutuikin perääntymään yllättyneesti kiroillen, kun ensimmäinen iskuni olikin vain hämäys, joka oli tehnyt tietä varsinaselle hyökkäykselleni toisella sapelilla. Kuin saaliinsa nurkkaa kohti ajava susi liikuin vartijan perässä ja iskin uudelleen sapeleillani, ja tällä kertaa teräs maistoi verta, ja vartija kaatui maahan pidellen veren tahrimaa rintaansa.
Ensimmäinen vartija oli päässyt pystyyn ja vetänyt oman lyhyen miekkansa, mutta toverinsa nopea kuolema oli saanut hänet varovaiseksi. Hän pysyi minusta etäällä ja koetti varoittaa taloa tunkeilijasta. Alhaalta kuuluvasta mekkalasta päätellen illuusioni sai edelleen aikaan kaaosta, mikä oli yllättävää ottaen huomioon tanssivien liekkien loitsun rajoitukset.
En kuitenkaan aikonut arvostella onnetarta, kun se minua suosi, vaan keskityin päihittämään yksinäisen vastustajani. Koettelin häntä iskien hämäyksiä, ensin yhdestä suunnasta, sitten toisesta. Pistin ja sivalsin hakien heikkouksia tai aukkoa hänen puolustuksessaan.
Tämä vartija oli oppinut nopeasti varovaiseksi, ja keskittyi lähinnä pysymään kaukana teristäni ja puolustamaan. Pelkkä puolustuskannalla pysyttely ei kuitenkaan miekkamiestä taistelussa pelastanut, sillä se viestitti vastustajalle, ettei hänestä ollut vaaraa. Niinpä kävin röyhkeästi hyökkäykseen molemmat teräni iskien kuin skorpionin sakset ja pistin.
Ansa! Mies olikin hämännyt minua puolustautumisellaan.
Vartija iski toisen miekkani sivuun lyhyellä miekallaan. Lyhyt, tukeva terä iski helposti sapelini terän huonoon asentoon, mutta uskoin edelleen toisen miekkani sivaltavan miestä. Tämä oli kuitenkin astunut ovelasti terieni kantaman sisäpuolelle ja loihtinut tyhjästä käteensä lyhyen, mutta riittävän uhkaavan veitsen – ohutteräisen stiletin, jollaisia salamurhaajat mielellään käyttivät.
Nyt oli minun vuoroni kirota yllättyneenä ja perääntyä kömpelösti. Stiletti jätti kuitenkin ilkeän naarmun toiseen käteeni, ja vartija seurasi perässäni halajaen lisää verta.
Vaihdoimme sivalluksia ja pistoja, kirosimme toisiamme ja syljimme. Vartija onnistui lyömään toisen sapelin kädestäni, ja minä iskin pöydältä nappaamani astian vartijan päähän jättäen yhden keramiikan sirpaleen sojottamaan hänen poskestaan.
Verinen ja raaka taistelu loppui samaan nuottiin. Hämäsin yrittäväni muka nostaa sapelini, ja vastustajani syöksyessä pistämään kumartuessani, väistin ja sivalsin. Vartijan kurkku aukesi punaiseen hymyyn, joka kasteli nopeasti miehen rinnan punaiseksi, ja hän kaatui koristen ja epäuskoinen ilme kasvoillaan maahan.
Taisteluväsymys sai jäseneni tuntumaan lyijynraskailta, ja komea nuttuni oli märkä lukuisista haavoistani vuotavasta verestä. Ihme kyllä kukaan ei tuntunut kuulleen taistelumme ääniä. Alhaalta kuului kovaa metakkaa – kauhistuneita kirkaisuja ja kuuroille korville kuuluvia komentoja.
Haistoinko ilmassa savua?
Kiiruhdin ovelle, jonka edessä kaksi vartijaa olivat seisseet. Ovi ei ollut lukossa, ja se johti pieneen, mutta ylellisesti sisustettuun huoneeseen, jota hallitse monimutkaisin lehväkuvioin koristeltu sänky, jonka jokaisesta kulmasta nousi lähes aidon puun näköinen pylväs, joka levittäytyi varsin elävän näköiseksi lehväkatoksi sängyn yllä. Sängyllä istui lohduttoman näköinen, kaunis neito äveriään kauppiaan tyttären komeassa mekossa.
– Sibelia Vaskikukkaro? Viitoin naista nousemaan sängyltä, sillä neito ei voinut olla kukaan muukaan. – Olen tullut pelastamaan teidät, mutta meidän on pidettävä kiirettä!
– Kaikille jumalille kiitos! Sibelia huokaisi ja kiiruhti vierelleni hätkähdyttävän kauniit silmät pelottavasti leiskuen. – Jahka pääsen pois tästä kirotusta porttolasta, pidän huolen, ettei isäni tee enää koskaan yhteistyötä lainsuojattomien kanssa!
Sibelia oli selvästi kaunis mutta tulisieluinen neito. Melkein kävi sääliksi Gared Vaskikukkaroa.
– Ette kurita isäänne, ellette pääse vapaaksi. Meidän on kiiruhdettava, ennen kuin tänne tulee lisää vartijoita.
Kiiruhdimme Sibelian kanssa takaisin palvelijoiden portaikkoon, jossa savunhaju oli nyt selvä. Mitä ihmettä alakerrassa oli tapahtunut? Minun lumotuleni eivät voineet sytyttää oikeasti mitään tuleen? Oliko alakerran hätääntyneessä kaaoksessa sattunut jokin onnettomuus?
Alakertaan kiiruhtaessamme savun haju vain voimistui ja alkoi luoda harmaata verhoaan jo käytäväänkin. Kauhistuneet huudot kaikuivat edelleen toisesta ja kolmannesta kerroksesta, mutta ensimmäinen kerros näytti olevan täysin hylätty, ja päästessämme ulos palvelijoiden ovesta, näimme syynkin. Vastaanotto- ja oleskelusali oli ilmiliekeissä, ja tulen keskellä seisoi kukas muukaan kuin velhotoverini Ben Puujalka.
– Ben, senkin hölmö! manasin velholle juostessani hänen vierelleen. – Mitä yhdeksän helvetin nimeen olet saanut aikaiseksi?
– Luulin sinun olevan pulassa. Ben kuulosti melkein loukkaantuneelta. – Talosta juoksi ulos ihmisiä kauhuissaan huutaen, joten ajattelin sinun olevan pulassa. Ovea vartioiva puoliörkki putosi kyllä uniloitsuuni, mutta sitten vartijoita tuli lisää, ja minun piti ottaa vähän järeämmät taiat käyttöön.
Katselin ympärilleni. Madame Lydian talo yksinäisille ja seuraa halajaville olisi tätä vauhtia vain savuava raunio – ja meitä syytettäisiin varmasti tapahtuneesta, jos jäisimme paikalle viivyttelemään. Meidän oli parempi lähteä kiireellä pois.
– No, ainakin löysimme, mitä etsimme. Tässä on Sibelia Vaskikukkaro.
Ben toikkaroi jonkinlaisen hovikumarruksen irvikuvan kauppiaan tyttärelle. – Sibelia-neito, tämä on kunnia!
– Viekää minut kirotun isän houkkani luo, ennen kuin koko kirottu talo romahtaa niskaamme!
Se tuntui hyvältä ajatukselta.

5

Täytyi kyllä myöntää, että Gared Vaskikukkaron palkkio, viisikymmentä kultarahaa, tuntui miellyttävänä painona kukkarossani. Minun ja Puujalka-Benin pitäisi kuitenkin pitää vähän matalaa profiilia seuraavat viikot Baldurin portissa. Madame Lydian talo oli nimittäin palanut maan tasalle, ja niin madame, kaupungin päättäjät kuin tärkeän liittolaisen menettänyt Alatos Korpinhaava olivat raivoissaan.
Minua eivät kuitenkaan sen enempää varkaat kuin kurtisaanitkaan murehduttaneet. Minulla oli nimittäin tärkeää asiaa herttuatar Skie Hopeakilvelle, ja toivottavasti aikaisemmat palvelukseni kaupungille sekä saamani uusi tärkeä tieto pelastaisivat minut herttuattaren närkästykseltä kaupungin tapahtumien puolesta.
Marssin herttuatar Skien luokse heti palkkioni kerättyäni. Brynjar Hurmeraudan sieppaamiseen ei ollut liikaa aikaa.